7-9.2.2020
Illaksi Kuutinkämpälle huoltotietä pitkin
Lunta sateli hiljalleen pimenevässä illassa, kun kaarsin auton melkein tyhjälle Saarijärven parkkipaikalle Repoveden kansallispuistossa. Edessä oli retkeilyviikonloppu kahden ystäväni seurassa.
Tänä kummallisena talvena ei metsän puolellakaan olisi tarvinnut suksia tai lumikenkiä. Pulkkaa sentään pystyin vetämään perässäni kävellessämme aurattua huoltotietä kohti Kuutinkämpän vuokratupaa.
Pieni pakkanen nipisteli tottumatonta nenänpäätä ja lumi suhisi pulkan alla. Sydämessä tuntui lämpimältä. Tätä oli ollut ikävä.
Ilta kului jutustellessa ja mökkiä lämmittäessä. Kamina ei lähtenyt vetämään kovin helposti. Liekö syynä hormin kylmyys vai märähköt puut. Tuvan savunhaju paljasti, että muillakin oli ollut vaikeuksia tulisijan kanssa. Onneksi varustukseen kuului terävä kirves, jolla sai pilkottua puut tarpeeksi pieniksi.
Kuutinkämppä on alunperin ollut autiotupana ja sen tunnelma on edelleen autiotupamainen. Erona avoimiin tupiin on kämpän siisteys, patjojen kunto ja keittiönurkkauksen varustelu. Avoimet tuvat eivät mitenkään pysy näin siisteinä.
Päiväretki Katajavuorelle ja Lapinsalmen riippusillalle
Aamulla heräsin ikkunasta tulvivaan valoon, vaikka taivas oli edelleen visusti pilvessä. Söimme rauhassa aamupalan ja pakkasimme eväät päiväreppuihin.
Läksimme kohti Kuutinkanavaa ja pian tulikin eteen ensimmäinen isompi mäki. Näitä riittäisi päivän aikana. Varsinkin alamäissä sai välillä olla kieli keskellä suuta, kun jää pilkotti edellisenä päivänä sataneen lumen alta. Suurimmaksi osaksi poluilla kuitenkin pärjäsi hyvin ilman nastakenkiä tai sauvoja.
Kuutinkanavan luona mieleeni tulvi muistoja ensimmäiseltä lapsiperheenä tekemältämme telttaretkeltä. Tuolloin kannoimme kanootin Kuutinkanavan viertä Tervajärveltä Kuutinlahdelle yksivuotiaan esikoisen kipittäessä vieressä.
Täytettyämme vesipullot Kuutinkanavan kaivosta jatkoimme Katajajärven ohi kohti Katajavuorta. Katajavuori tarjosikin päivän hurjimmat pudotukset ja huikemmat näköalat. Horisontti oli sumusta pehmeä ja puut kuorrutettu lumihunnulla. Mäen päällä oli rauhallinen tunnelma.
Katajavuorelta oli enää kivenheitto Lapinsalmen riippusillalle. Sinne päästyämme nälkä oli jo aikamoinen ja suuntasimme suoraan järven rannalla olevalle tulistelualueelle. Paikalla oli useampi seurue, mutta oli siellä tilaakin. Oli kotaa, katosta ja avointa nuotiopaikkaa. Ainut vaan, että kirves oli tylsä ja tuuli oli alkanut nousta. Saapuessamme paikalle kahdella tulipaikoista oltiin juuri virittelemässä tulia vaihtelevalla menestyksellä. Taukotakki ja lämmin juoma termospullosta lämmittivät paremmin kuin nuotio. Evästelyn jälkeen oli silti sen verran vilu, ettei taukotakista pystynyt ihan heti luopumaan.
Vatsat täynnä kävimme testaamassa uutta riippusiltaa, minkä jälkeen jatkoimme Kapiaveden rantaa kohti Tervajärveä. Kapiaveden kallioiden alla meitä ihastutti jääpuikkojen koristelema pieni puu.
Tallustelimme vielä Talakselle asti, minkä jälkeen käännyimme takaisin pohjoiseen, Kuutinkanavan suuntaan. Hämärä alkoi jo laskeutua eikä valo enää riittänyt kameralle, vaikka kävellä näkikin vielä hyvin ilman lamppua. Saavuimme mökille juuri sopivasti puolisen tuntia auringonlaskun jälkeen.
Mökille päästyämme jakauduimme ruoanlaitto-, puunpilkkomis- ja lämmityspuuhiin. Hyvän ruoan ja saunan jälkeen tuskin pysyimme hereillä jälkiruokaa syömään. Sen jälkeen oli ihana painaa pää tyynyyn.
Kotimatkalle Mustavuoren ja Olhavan kautta
Saimme Kuutinkämpän siivottua juuri ja juuri määräaikaan, puoli yhteentoista, mennessä. Jätimme rinkat ja pulkan polun sivuun ja kiipesimme vielä Mustavuoren näkötornille. Tuuli ja suojasää olivat pudottaneet lumet puista. Edellisen päivän maaginen tunnelma oli tiessään. Hienot näkymät näkötornista silti avatuivat, sekä järvien että Olhavan suuntaan.
Seuraava etappi olikin sitten Olhava, jonka juurelle pääsi helposti tietä pitkin. Ajatuksena oli jättää tavarat laavulle, kivuta Olhavan päälle ja palata laavulle syömään lounasta. Mustavuoren näkötornin jälkeen kukaan meistä ei kuitenkaan tuntenut tarvetta kiivetä Olhavalle. Ihailimme kalliota vain alhaaltapäin, mistä se tietysti hienoimmalta näyttääkin.
Samalla tuli kuitenkin tosi surullinen olo. Pastanjämiä rannassa, teepussi penkillä ja muutenkin yleisesti siivotonta. Jylhän kallion alla tämä tuntui erityisen pahalta. Ei tehnyt mieli jäädä tulistelemaan.
Olisimme voineet kävellä tietä pitkin takaisin parkkipaikalle, mutta päädyimme vielä kiertämään polkujen kautta, mikä olikin hyvä ratkaisu. Valkjärven rantamaisemat olivat kauniit ja helppokulkuiset. Kiviröykkiöt varausleiripaikan läheisyydessä kutsuivat vielä kerran lumiukkopuuhiin. Suomen ladun #ulkonakuinlumiukko -kampanjan laskuriin tulikin meiltä useampi merkintä tältä päivältä.
Viimeinen tauko pidettiin Sukeltajanniemellä vesisateessa. Oli aika lähteä kotiin.
