Laajalahden luonnonsuojelualue KehäI:n ja Otaniemen kupeessa on yksi Espoon helmistä. Kaislikkoista lahtea ja sen rantaniittyjä voi ihailla kahdesta lintutornista tai pitkospuilta käsin. Alueen pohjoispäässä, Villa Elfvikin ympäristössä, on eri pituisia luontopolkuja ja hienoja rantalehtoja. Parasta on, että Laajalahden saavuttaa jopa viikonloppuisin helposti julkisilla niin Otaniemestä kuin Villa Elfvikin päästä.
Toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina nousin bussiin 6-vuotiaan kuopuksen ja hänen ystävänsä kanssa. Bussista vielä vaihto metroon ja pian olimmekin Otaniemessä. Metroaseman uloskäynnin luota tuli kävelyä rantapolulle ja luonnonsuojelualueen infotaululle reilut 300 m.
Infotaulun vierestä kulkee Espoon rantaraitti leveänä hiekkatienä jonkinlaisen kanavan vartta pitkin. Pojat aloittivat leikin kanavan rannassa heti. Vesi ja oksankarahkat ovat pettämätön yhdistelmä.
Hetken leikin jälkeen matka jatkui, mutta pitkään ei tarvinnut taivaltaa, kun oltiin jo Otaniemen lintutornilla. Näin keväisenä sunnuntaina torni oli täynnä kaukoputkin, kiikarein ja kameroin varustettua väkeä.
Vaikka meillä ei ollut mukana lintujen tarkkailuun sopivia välineitä, kävmme ylhäällä ihailemassa maisemia. Kaikkein kiinostuneimpia pojat taisivat kuitenkin olla mitä ihmeellisimmistä mielikuvituskaloista, joita he tornin alla olleesta matalasta vedestä onkivat.
Tornin luona leikkiessä olisi vierähtänyt varmaan vaikka koko päivä, mutta olin luvannut että retki päättyisi kahvilan herkkujen äärelle. Niinpä söimme eväät ja jatkoimme matkaa pohjoiseen, kohti Villa Elfvikiä.
Kevään vehreys puski esiin harmaan ja ruskean seasta. Kuljin hitaasti pysähdellen kuvaamaan kaikkea kaunista, kuten ylläolevia rentukoita.
Pojat juoksivat edellä ja kuulin kuinka kuopus selitti ystävälleen: ”mun äiti ottaa aina valokuvia, kun se tykkää tosi paljon luonnosta.”
Saavuimme rantaniityn laitaan, paikkaan, josta näytti joskus menneen pitkospuupolku. Seikkailunhaluisina läksimme hieman kovia kokeneen näköiselle polulle, mutta aika pian jouduimme palaamaan hiekkatielle, koska polku oli ajoittain tosi märkä eikä pitkoksia ollut.
Onneksi jonkin matkaa kuljettuamme reitti haarautui uudestaan. Toinen haara jatkui hiekkatienä ja toinen pienempänä polkuna. Molempia pitkin olisi päässyt määränpäähämme. Pian pääsimme myös pitkospuille, joita tuntuikin sitten riittävän aivan loputtomasti.
Myös virtaa tämän ikäisillä lapsilla riittää melkein loputtomasti, mutta motivaatio meinasi jo hiipua, kun pitkospuita vain riitti eikä kahvilaa näkynyt.
Seuraa johtajaa -leikin voimalla pääsimme etenemään viimeiset muutama sata metriä. Kahvilan vilahtaessa puiden takaa poikien into ja vauhti taas kasvoivat.
Jäätelön ja berliininmunkin jälkeen energiaa riitti myös kahvilan yläkerran leikkihuoneessa, josta löytyi ainakin eläinaiheisia käsinukkeja, rooliasuja ja mäyrän koti.
Villa Elfvikin ympäristössä olisi ollut vielä paljon nähtävää ja leikittävää, mtta meidän oli aika lähteä paluumatkalle. Suuntasimme parkkipaikan ohi Kehän varteen bussipysäkille, jossa ei tarvinnut kauaa odottaa sopivaa kulkuvälinettä.
