Jos menet Kolin huipuille heinäkuussa, mene varhain aamulla tai myöhään illalla. Silloin et voi olla tuntematta Akka-Kolin alkukantaista voimaa ja Paha-Kolin sykettä sormiesi alla. Voi olla, ettei Ukko-Kolillakaan ole sinun lisäksesi kuin pari muuta turistia.
Jos kuitenkin menet keskellä päivää etkä ole korkeanpaikankammoinen kuten minä, kannattaa kokeilla tuolihissiä. Se maksaa hieman, mutta parkkipaikoista ei tarvitse taistella ja näköalat ovat varsinkin alas tullessa huimat.
Kyllä serpentiinitietäkin pitkin tullessa parkkipaikan sai, ja ilmainen kabiinihissi, joka vie parkkipaikalta ylös luontokeskuksen luo, on sekin kokemus lapsille. Ainakin meidän 4v olisi voinut ajella hissillä useampaankin kertaan. Tosin kun ensimmäisen kerran saavuimme tälle hissille, se oli huonoksi onneksemme rikki ja jouduimme nousemaan portaita pitkin.
Ensimmäisellä käyntikerralla Kolin huiput olivat sumun peitossa, joten tutustuimme pelkästään luontokeskukseen. Esikoisen mielestä keskuksen pyöreä muoto ja kivetty piha toivat mieleen Hämeen linnan. Ehkä arkkitehti oli jotain sellaista hakenutkin, en tiedä.
Sumuisenakin päivänä ihmisiä riitti luontokeskuksen luona, mutta itse näyttelyssä oli väljää, varmaan siksi että se oli maksullinen. Luontokeskuksissa on tullut käytyä kerran jos toisenkin viime vuosien aikana ja tämä ei ollut lasten mielestä siitä mielenkiintoisimmasta päästä. Eniten lapsiin vetosi videoesitys, jossa näytettiin erilaisia luonnonilmiöitä Kolin maisemataustaa vasten. Varsinkin ukkosen jyrinä oli mieleen. Kävimme myös katsomassa Heikki Ojamon ohjaaman ”Mustarinta -Elokuva Kolista” -filmin auditoriossa. Elokuva oli upea ja juuri sen pituinen, että 4-vuotiaskin jaksoi keskittyä.
Seuraavana iltana aurinko tuli esiin ja läksimme uudestaan ylös, tällä kertaa kiertämään 1.5 km pituista huippujen kierrosta. Kierroksen varrella on kaikki kolme huippua: Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli. Luontokeskuksen pihasta nousevat portaat ylös kohti Ukko-Kolia. Helpompaa reittiä pääsee, jos lähtee kulkemaan kierrosta vastapäivään, sitä kautta polku on kuljettavissa lastenvaunuillakin Ukko-Kolin näköalatasanteelle saakka.
Mies lähti kuopuksen kanssa suoraan huippujen kierrokselle. Minä ja esikoinen kävimme ensin hakemassa Ukko-Kolin alapuolella, Eero Järnefeltin muistomerkin lähellä sijaitsevan geokätkön. Sen jälkeen lähdimme mekin kierrokselle. Kipusimme portaat ylös ja olimme ensimmäisten kallioiden päällä. Joka puolella näkyi kiipeileviä lapsia ja perässä kulkevia aikuisia. En tiedä miten mies pystyi kuopuksen vahtimisen lisäksi vielä ottamaan valokuvia. Omat hermoni olivat aivan riekaleina eikä maisemien ihailusta tullut oikein mitään. Lapset tietysti nauttivat, ja koitin olla huutelematta turhia varoituksia. Olin silti onnellinen, kun pääsimme takaisin luontokeskuksen pihaan (hmm. kukahan Kolille halusi vierailemaan…)
Kolmas kerta toden sanoi. Illalla kun lapset olivat nukahtaneet, lähdin vielä kerran Kolin päälle. Aurinko oli jo kerinnyt laskea ja pilviä kertynyt taivaalle, mutta se ei haitannut. Kävelin portaat ylös parkkipaikalta ja kiersin huippujen kierroksen vastapäivään. Ensimmäisenä tuli vastaan Akka-Koli. Ihailin sen voimakasta muotoa ja seisoin pitkään kallion päällä katselemassa ja aistimassa ympärilä huokuvaa tunnelmaa. Kun hälinä ja ihmisvirta oli poissa, paikan pyhyys pääsi esille.
Seuraavaksi kiipesin jääkauden uurtaman Paha-Kolin päälle, käsiä apuna käyttäen. Istuin kallion harjalla ja tuijottelin hämärtyvässä illassa Pieliselle. Lopulta laskettelin pyllymäkeä takaisin alas ja taivalsin kohti Ukko-Kolia. Se ei vieläkään tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin kaksi muuta huippua, ehkä siksi että siellä en saanut olla yksin.
Kolilta kannattaa lähteä myös Pielisen aalloille : Veneretki Pielisen hiekkasaarille
