Viikko Lapissa perheen kanssa. Ympärillä mustavalkoinen erämaa. Ei muita ihmisiä, ei teitä, valmiita latuja tai laskettelurinteitä. Puhelimessa verkko riittää juuri ja juuri sään tarkistamiseen. Ja sekin on oikeastaan turhaa, koska pienen mökin sisälläkin tunnet olevasi kosketuksissa ulkona levittäytyvään luontoon.
Hillagammi on 70 Northin ainutlaatuinen vuokramökki Kaldoaivin erämaassa, täysin omassa rauhassaan laaksossa pienen lammen rannalla. Sen kuvauksellinen siluetti on suunniteltu juuri tähän paikkaan.
Ulkoa mökki on kuin koru. Sisältä löytyy kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin. On kaksi pientä nukkumasoppea ja ihana tupa. Nukkumapaikkoja on periaatteessa kuudelle, mutta sen verran kompakti asumus on, että kuuden hengen aikuisseurueella saattaisivat seinät tulla vastaan, paitsi jos mökissä kävisi vain nukkumassa. Neljälle hengelle oleskelu- ja säilytystilaa oli riittävästi.
Mökki lämpiää Wallas-lämmittimellä ja kamiinalla. Vesi nostetaan tunturipurosta lumikannen alta, sähköä saa auringosta ja aggregaatista, ruokaa voi laittaa kaasuliedellä ja tiskit saa tiskattua sisällä. Pihapiiristä löytyy puusauna, puusee sekä grillikota, joka ei ollut talvella käytössä.
Moottorikelkan kyydissä perille
Olin varannut Hillagammin jo yli vuosi ennen matkaa. Kun reissu alkoi lähestyä, risteilivät mielessäni tuhannet kysymykset käytännön järjestelyistä.
Hillagammiin on matkaa lähimmältä tieltä reilut neljä kilometriä. Periaatteessa siis ihan hiihdettävä matka 8- ja 12- vuotiaiden lasten kanssa. Mutta millä me kuljettaisimme kaikki tavarat? Pitäisikö vuokrata ahkio tai jopa kaksi? Entä jos tulee ihan kamala lumimyrsky tai muuten vaan erityisen hankala hiihtokeli. Mihin jättäisimme auton? Millä mökin ympäristössä pääsee liikkumaan? Kantaako hanki, tekeekö latusuksilla mitään? Entä ruokien säilytys? Pitäisikö varautua retkiruoalla? Vai hiihtää viikon aikana kerran autolle ja ajaa kymmenen kilometrin päähän Nuorgamiin kauppaan?
Lopulta päädyimme ahkiovuokran sijaan varaamaan meille kyydin molempiin suuntiin. Auto jäi vuokranantajan tukikohdan pihaan, missä pakkasimme moottorikelkan rekeen viikon tavarat: sukset, lumikengät, vaatteet, ruoat ja ison kasa kirjoja. Me muut asettauduimme tavaroiden väleihin penkeille istumaan kuopuksen saadessa parhaan paikan; hän pääsi itse kelkan kyytiin.
Mustavalkoinen maisema vilahteli ohi, kun matkasimme odotusta täynnä kohti Hillagammia.
Laskeutuminen erämaan rytmiin
Mitä tapahtuu, kun netti ei ole mahdollisuus? Kun sisälläkin tuntuu että on ulkona, hyvällä tavalla. Kun pilvet roikkuvat alhaalla ja tuuli piiskaa niin, että huussin ovi paiskautuu käsistä. Kun on kokonainen viikko aikaa eikä mitään suunnitelmia. Tiedossa on vain paluukyydin päivä.
Suorittamisen tarve katoaa. Palaan mielessäni lapsuuden lomiin, jolloin saatoin lukea tuntikausia, kirjoittaa tarinoita tai haahuilla omiani metsässä. Aikuisiän vaelluksiin, joilla ei tarvitse miettiä muuta kuin ruokaa, juomaa ja unta. Siinä sivussa tulee taivallettua kilometri ja toinenkin, mutta kuinka monta, sillä ei oikeastaan ole merkitystä.
Ulkoilua ja pieniä askareita
Kun mitään ulkopuolelta annettua tekemistä ei ole, mielikuvitus lähtee lentoon. Lapset rakentavat mökin ympärille lumesta tekniikkaradan, jota hiihdetään, juostaan ja kontataan ympäri. Joka kerta eri tyylillä. Välillä pysähdytään tarkkuussheittopisteelle.
Laatikosta löytyy pelikortit. Muistellaan pasianssien sääntöjä. Luetaan tuntikaupalla. Tutkitaan karttoja lähtemättä kuitenkaan mihinkään. Haetaan yhdessä vettä purosta. Laitetaan ruokaa kaasuhellalla ja kaminan levyillä. On pussipastaa ja muuta helppoa ja säilyvää, toisaalta välillä koko mökin täyttää pitsan tuoksu. Sen täytteet säilyvät pakkasessakin. Esikoisen synttäreitä juhlitaan köyhillä ritareilla. Ja sitten taas luetaan ja ollaan vaan.
Hiihtoretki jonnekin ja takaisin
Yhtenä aamupäivänä päätän lähteä yksin hiihtämään. Valitse kartalta suunnan ja pakkaan sen reppuun kera kompassin, eväiden ja ensiapulaukun. Taivas on pilvistä valkoinen, maa lumesta. En edes pakkaa kameraa mukaan.
Lähden matkaan. Tuulee vastaan ja lumi pöllyää ympärilläni. Välillä käännyn katsomaan taakseni. Pieni mökki näkyy alavassa maastossa kauas. Hiihdän, hiihdän ja olen täysin mustavalkoisen maiseman pauloissa.
Nousen loivaa rinnettä ylös. Tuuli voimistuu kun kipuan laaksosta pois. Lumi pyörii ympärilläni, kohta en näe enää mitään. Päätän kääntyä takaisin. Kun lähden laskemaan, myötätuuli työntää minua eteenpäin enkä erota maaston muotoja. Vauhti kasvaa loivassakin mäessä nopeasti ja latusuksilla meno tuntuu huteralta. Ympäröivät huiput katoavat näkyvistä.
Tiedän oikean suunnan ja pian tuttujen mäkien siluetit ja itse mökkikin on näkyvissä. Sain kokea ihan pienen ripauksen erämaan voimaa, on taas mukava käpertyä sisälle vällyjen väliin.
Kohti Ávvačohkka’n huippua
Kun aurinko sitten näyttäytyy meille, levollinen mieli huuhtoutuu hetkessä pois. Haluan hiihtää säkenöivällä hangella, lumikenkäillä lasten kanssa, kiivetä ylös katsomaan maisemia.
Saan perheen innostumaan ajatuksesta kiivetä pois laaksosta, mökin ikkunasta näkyvän Avvatsohkan päälle. Vieraskirjan mukaan sinne ovat kiivenneet monet muutkin, katsomaan kaukaisuuteen, lumoutumaan maisemista.
Pakkaamme taas vähän evästä reppuun ja laitamme lumikengät jalkaan. Matkaa pienen tunturin päälle olisi vain kaksi kilometriä, mutta se taittuu tasankoa pitkin hyvin hitaasti. Lumi on pehmeää ja välillä lumikenkä humpsahtaa hangen läpi. Vieraassa maastossa on vaikea hahmottaa missä on syvää ja missä hanki kantaa. Välillä pysähdytään kokonaan, kun lapset innostuvat leikkimään.
Kuopus osaa elää hetkessä. Hän unohtaa nopeasti minun retkelle asettamani tavoitteen. Hänellä itsellä ei ole tarvetta päästä näköpiirin korkeimmalle kukkulalle. Lähin kivi riittää. Ja se, että saa leikkiä veljen kanssa.
Kun varsinainen ylämäki alkaa, mies ja kuopus kääntyvät takaisin mökille minun ja esikoisen jatkaessa matkaa. Mitä ylemmäs kipuamme, sitä vähemmän on lunta ja enemmän kivikkoa. Pysähtelemme edelleen, nyt ihailemaan maisemia. Sanon lapselle, ettei meidänkään tarvitse päästä Avvatsohkan korkeimmalle kohdalle. Kiivetään juuri niin pitkälle kuin tuntuu hyvältä.
Niin teemme ja kun aurinko alkaa laskea, käännymme takaisin. Me laskeudumme, aurinko laskee ja samaan aikaan vastakkaisella puolellamme täysikuu nousee taivaanrannan takaa. Ympärillä levittäytyy Kaldoaivin erämaa. Hengitän syvään ja nautin.
Meillä on liukurit matkassa, ajatuksena oli saada hyvät kyydit alas mäkeä. Mutta eihän siitä mitään tule. Lapsellakin on jo aikuisten kokoiset lumikengät ja ne ovat laskiessa tiellä. Seuraa hallitsematonta luisumista alamäkeen. Meidän kiljunta taitaa kuulua mökille asti.
Haikein mielen kotimatkalle
Olin ladannut tähän reissuun paljon odotuksia. Olin unelmoinut hohtavista keväthangista ja öisellä tähtitaivaalla loimuavista reposista. Monista retkistä mökin ympäristössä.
Jotain näistä sainkin, mutta myös paljon muuta mitä en ollut osannut odottaa. Tätä paikkaa ei voi selittää, se täytyy kokea.
Vierailimme Hillagammissa 2021 maalis-huhtikuun taitteessa
