Syksyinen Stora Sjöfallet

6-12.9.15

Viime syksynä, seitsemän vuoden tauon jälkeen palaset loksahtivat paikoilleen ja pääsin pidemmälle vaellukselle ilman lapsia. Huono äiti -fiilis kyllä vaivasi, 2½-vuotias kuopus aloitti päivähoidon pari viikkoa ennen reissua, ja olisi varmasti kaivannut äitiä kotona. Päätin kuitenkin lähteä, olin itse ollut jo puoli vuotta töissä ja poika oli sinä aikana kiinnittynyt enemmän isäänsä. Lisäksi ihana mummu auttoi hoidossa ettei tullut pienelle kovin pitkiä hoitopäiviä äidin poissaollessa.

Stora Sjöfallet -kansallispuisto Ruotsin Lapissa on vähemmän tunnettu kuin naapurinsa Sarek, mutta hieno paikka silti. Jalkojen alla kivikkoa, suota, pajukkoa, pieniä järviä ja jokia sekä vähän lisää kivikkoa. Tuulettomina päivinä ympärillä miljoona inisevää öttiäistä, mutta kun nostaa katseen hieman ylemmäs, niin maisemat ovat huikaisevan kauniita.

Selvittellessäni etukäteen reittiä pääkaupunkiseudulta Stora Sjöfallettiin päädyin siihen, että vaihto yöjunasta Haaparannan puolelle bussiin olisi mennyt liian tiukille. Siispä lensin Tukholmaan, jossa reissukaverini asuu. Jatkoimme yhdessä Ruotsin puolen yöjunalla Jällivaaraan (Gällivare), josta kulkee bussi no 93 kansallispuistoon (aikataulut löytyvät Norrbottens länstrafikin sivuilta).

Bussi liikennöi ilmeisesti kevättalvesta syksyyn, sillä ainakaan tällä hetkellä ei loppuvuoden aikatauluja löydy. Aikataulut on sovitettu yöjunien aikatauluihin, mutta sen verran väljästi, että odotellessa ehtii käydä syömässä tai ostoksilla Jällivaaran keskustassa.

Yöjunassa meillä oli paikat kuuden hengen hytissä. Päiväsaikaan kaksi alinta sänkyä toimi penkkeinä, yöksi matkustajat säätivät ne itse sängyiksi seinältä löytyneen ohjeen mukaan (pahoitteluni hieman epätarkasta kuvasta). Hetki meni ohjeita pähkäillessä, mutta yhteistyöllä onnistui. Rinkoille ei hytissä ollut tilaa, vaan ne piti viedä vaunun toisesta päästä löytyvään säilytyskoppiin. Paluumatkalla sainkin sitten vähän kaivella omia tavaroitani muiden rinkkojen alta, koska jäin pois jo Arlandan asemalla.

Alunperin ajatuksemme oli mennä bussilla Ritsemiin saakka ja sieltä venekyydillä järven yli Akka-tunturin juurelle. Syksyn viimeinen venekyyti oli kuitenkin mennyt edellisenä päivänä, joten teimme ympyrälenkin Suorvan padolta. Kuljimme kuusi päivää polkujen ulkopuolella ja vain muutaman kerran näimme muita kulkijoita, emmekä silloinkaan jutteluetäisyydeltä. Pysyttelimme kartalla näkyvällä alueella (klikkaa kuvaa isommaksi), emme ahnehtineet kilometrejä emmekä korkeusmetrejä vaan nautimme olostamme ainoana tavoitteena olla viikko erämaassa.

Säät suosivat suurimman osan aikaa, mutta tuuli oli ajoittain kova eikä tuulensuojaa löytynyt kuin isojen kivilohkareiden takaa tai jyrkempien rinteiden vierestä. Tuuli piti hyönteiset loitolla, mutta pysähtyessä tuli äkkiä kylmä. Kun yhdistää sateen ja kovan tuulen, niin illalla ei ole telttapaikan suhteen kovin kranttu. Alla oleva kuva ei ole vinossa, teltta on.

Rinkkaa kantaessa pohkeet olivat kovilla ja askeleita tuli otettua paljon enemmän kuin kartasta ensivilkaisulla voisi kuvitella; kivien yli tai ympäri, kurun toista reunaa alas ja toista ylös ja sitten sama uudestaan. Ei silti tarvitse kahta kertaa miettiä lähtisinkö samalle reissulle uudestaan. Hienoimmat paikathan ovat yleensä pienen (tai ison) vaivannäön takana. Omasta mielestäni reissun ehkä mieleenpainuvin paikka on alla olevassa kuvassa. Niin karua, että tunsin olevani sadussa tai toisella planeetalla.

Reitin valinnan kanssa sai olla aika tarkkana, osittain maasto oli helppokulkuista, välillä taas kaikkea muuta. Etenkin jokia ylitettäessä piti vähän miettiä lähteäkö etsimään ylityspaikkaa ylä- vai alajuoksulta. Joskus isompi joki muodostui ylärinteen pienten purojen yhdistyessä isommaksi. Joskus taas ylhäällä huippujen välissä oli järvi, josta joki lähti ensin leveänä ja sitten alhaalla suistossa haarautui useaksi matalammaksi ja helpommin ylitettäväksi haaraksi. Kartta piti siis olla käsillä kaiken aikaa, vaikka muuten suunnistaminen tällaisessa puuttomassa maastossa on aika helppoa.

Olimme liikkeellä syyskuun toisella viikolla ja vaikka lähtiessä koivut olivat vielä vihreitä, maaruskaa näkyi jo. Ensimmäistä ja viimeistä yötä lukuunottamatta kuljimme puurajan yläpuolella, mutta palatessamme Suorvan padolle saimme huomata puidenkin jo saaneen keltaisen ja punaisen sävyjä.

Viimeisiä kilometrejä kulkiessa näköpiirissä häämötti järven toisella puolella kulkeva tie, jolla autojen valot välkkyivät illalla. Vaellus oli päättymässä. Haikeaa.

Lue myös vaelluskertomukseni kolmen valtakunnan rajalta: Kolmen valtakunnan juhannusvaellus