Meloen auringolaskusta auringonnousuun

Vaaleanpunainen horisontti, lokkien huudot, joutsenen siiveniskut tyyntä vedenpintaa vasten. Hiljalleen hiipivä hämärä ja sormet kohmettava viileys sekä yhtäkkinen kirkkaus ja lämpö auringon taas noustessa horisontin yläpuolelle. Aistien avautuminen tuoksuille ja äänille, kun moottorien häly ja ihmisten äänet ovat hiljenneet. Näistä on kesäyön melonta tehty.

Yhdentoista aikaan illalla saavuimme Kirkkonummella sijaitsevan Espoon kaupungin ulkoilualueen, Väransbyn portille. Paikalla olleen kyltin mukaan portti on suljettuna klo 22-06. Lisäksi kyltissä kerrottiin portin avausmaksun olevan 10€. Portti oli kuitenkin auki, joten ajoimme sisään silläkin uhalla että joku kävisi sen sulkemassa sillä aikaa kun puramme tavaroita rantaan. Onneksi portti oli auki vielä kun mies lähti ajamaan takaisin kotiin.

Väransbyn ulkoilualueesta on todella hankala löytää tietoa. Minulle ei ollut tullut kuitenkaan mieleenkään, ettei sinne pääsisi yöllä ajamaan. Ilmeisesti portin sulkeminen johtuu siitä, että asuntovaunualue halutaan rauhoittaa yöksi. Ajoimme leirintäalueen ohi hiekkatietä eteenpäin kunnes puomi katkaisi tien. Juuri ennen puomia olikin hyvä paikka laskea kajakki vesille.

Aurinko oli ollut horisontin takana puolisen tuntia siinä vaiheessa kun pääsin vesille. Ihan auringonlaskuun en siis ehtinyt. Sen sijaan kuunsirppi näkyi taivaalla meloessani Hirsalan saarten ja Porkkalanniemen välistä koilliseen. Nuotion savu nousi rannasta, joku muukin oli vielä valveilla. Lokit huusivat pienillä luodoilla kuin sanoakseen: ”Mitä sinä täällä teet, tämä yö on meidän.”

Yön hämärässä ympäröivistä saarista erotti kauempaa vain isot linjat. Pieniä lahtia ja niemiä ei mitenkään pystynyt hahmottamaan. Hämmentävää kyllä, tämä oikeastaan helpotti suunnistamista. Kartta ja maisema tuntuivat täsmäävän paljon paremmin kuin päiväsaikaan. Sen verran pimeää oli, että otsalamppu oli tarpeen karttaa tutkiessa. Saarten rannoilla välkkyi siellä täällä mökkien pihavaloja sekä valaistuja ikkunoita. Suurin osa asumuksista oli kuitenkin pimeinä. Saatoin kuvitella melovani jossain muualla kuin tiheään rakennetussa Kirkkonummen ja Espoon saaristossa.

Kajakki lipui kevyesti eteenpäin lähes tyynessä vedessä. Niinpä päätin pidentää reittiä alkuperäisestä suunnitelmasta ja lähdin kiertämään Medvastön saarta. Medvastö on molemmista päistään melkein kiinni mantereessa. Saaren mantereesta erottavien salmien veneväylät oli onneksi hyvin merkitty, niihin oli helppo osua pimeässäkin. Hieman aavemaiselta kyllä tuntui meloa eteläpään Blindsundissa hiljaisen, valonheittimillä valaistun sataman ohi, aivan laiturissa uinuvien veneiden vierestä. Kuvissa alla Blindsundin siltä sekä näkymä pohjoisen Medvastösundin päästä kohti Espoonlahtea. Meloin ulos Medvastö-salmesta puoli kahden aikaan eli juuri yön pimeimpänä hetkenä.

Reilun kahden ja puolen tunnin melonnan jälkeen pysähdyin tauolle Pentalan uimarannalle. Pentalankin rannoista suuri osa on yksityisomistuksessa, mutta kaakkoisosan upea hiekkaranta sekä saaren keskiosat ovat kaupungin omistamia ulkoilu- ja luonnonsuojealueita. Pentalan erikoisuus on saaressa sijaitsevassa järvessä sijaitseva saari. Tällä hetkellä Pentalaan päästäkseen tarvitsee oman veneen. Espoon kaupunki suunnittelee kuitenkin avaavansa Pentalaan saaristomuseon kesällä 2018 ja sitä myötä saaressa alkaa ilmeisesti pysähtyä myös yhteysvene. Itseä hieman mietityttää miten saaren herkkä luonto kestää lisääntyvän retkeilijämäärän.

Pentalassa ei saa leiriytyä, joten ei ollut vaaraa että olisin säikäyttänyt jonkun pahaa-aavistamattoman telttailijan yöllisellä rantautumisellani. Meloessa oli ollut lämmin, mutta heti kajakista noustua meinasi tulla vilu. Kävi mielessä, että termospullollinen lämmintä kaakaota olisi ehkä ollut parempi retkieväs kuin tuoreet mansikat, joita olin päivän lämmössä tullut ostaneeksi. Vaihdoin kuivaa vaatetta päälle, söin eväitä ja lepäsin. Koitin ottaa valokuvia, mutta jalusta oli kotona. Vähän harmitti, lähteä nyt kesäyöhön melomaan ja ottaa järkkäri mukaan, mutta ei jalustaa.

Kun aamu valkeni hieman, kävelin Pentalanjärvelle. Metsäpolulla kuuntelin lintujen laulua ja ihmettelin yöperhosten lentoa. Metsän keskeltä takaisin merenrannalle tultuani valo tuntui ihmeelliseltä. Siltä hetkeltä on tämän jutun ensimmäinen kuva.

Pakkasin tavarat ja kellon lyödessä neljä olin taas vesillä. Käännyin niemenkärjen ympäri juuri kun aurinko alkoi nousta Suvisaariston takaa. Järkkäri oli visusti kuivapussissa kannen alla ja käsillä oli vain vedenpitävä pokkari. Muistin samalla vedenpitävän kameran ärsyttävyyden. Juuri kun pitäisi ottaa nopeasti kuvia, linssi on huurteessa tai siinä on vedestä roiskuneita pisaroita. Vaikka kuinka koittaa huuhdella niitä pois, aina joku jää pilaamaan kuvaa. Yhden onnistuneen otoksen sentään ehdin saada.

Loppumatkan hidastelin minkä pystyin, en olisi millään malttanut lähteä pois. Siristelin silmiäni auringossa ja ihmettelin mikä sileältä kiveltä näyttävä möhkäle liikkui lähelläni kohti rantaa. Sen vieressä oli pienempi muoto, joka liikkui samassa tahdissa kiven kanssa. Yhtäkkiä kivi sukelsi ja tajusin, että se oli ollut hylje. Hetken kuluttua hylkeen selkä tuli uudestaan pinnalle painuakseen nopeasti takaisin veden alle. Sen jälkeen en sitä enää nähnyt, vaikka tovin odottelin.

Vähän ennen kuutta, yhteensä 22 km melonnan jälkeen nostin kajakin laiturille. Huolsin seuran varusteet kuiviksi ja paikoilleen, omat tavarat pakkasin reppuun. Sitten hyppäsin pyörän selkään ja ajoin kotiin. Olin nukkumassa samaan aikaan kuin normaalisti aloitan työpäivän.